keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Korkealla


Seisoin ylimmällä puutarhatasanteella ja katselin ympärilleni.
Pyörin ja kuuntelin ja katselin ...
joka puolelta kuuluin lintujen laulua,
ilmassa tuoksui jo varovasti heräävä kevät.
Pilvet olivat väistyneet ja silmien eteen aukeni näkymä jopa parinkymmenen kilometrin päähän.
Kaukana merellä näkyi tummia läikkiä, jotkut isompia jotkut pienempiä. Ehkä joku oli lähtenyt matkalle jonnekin kauas tai ehkä vai kokeilemaan kalaonnea.
Pääni yläpuolella kirkon kellotornissa raksuttivat viisarit ja uteliaat ihmiset kurkkivat alas tontillemme ja ihailivat edessä aukeavaa näköalaa.
Seisoin ja mietin ...
kädessä puutarhasakset ja puusaha.
Katselin ja mietin ....
Tarvitsenko tätä kaikkea?
Onko kaikki tämän arvoista?
Pärjäisinkö ilman tätä taloa ja näitä puutarhoja?
Miten paljon niissä on hommaa ...
miten paljon mies on tehty tontilla kymmenen vuoden aikana ...
Voisinko myydä kaiken ja muuttaa johonkin pienempään asuntoon?
Sillä hetkellä olin kahden vaiheilla,
toisaalta voisin tehdä sen - myydä ja muuttaa pois, tavaraahan ei ole vielä kovin paljon kertynyt ja se mitä on on jo melko vanhaa.
Aloittaa jossain alusta ilman pakerrusta ja vaivannäköä.
Puhtain lakanoin ...
Toisaalta tunsin olevani oikeassa paikassa -
silmien edessä aukeni koko maailma, ilmassa kevään tuoksu, jossain kaukana hiljainen liikenteen ääni ja aivan vierellä lintujen sirkutus ... Kissanpoikaset leikkivät juuri leikkelemieni oksien päällä ja koira yritti pelottaa niitä pois.

Hetkeä aikaisemmin sydäntä oli riipaissut ja mahaa kouraissut kaikki surut ja ongelmat.
Olin tarttunut puutarhavälineisiin ja kiivennyt ylös pois muiden silmien alta ... purkanut pahaa oloa risuihin ja roskiin. Antanut muutaman kyyneleen purskahtaa poskelle ... eihän niitä kuitenkaan kukaan siellä näe. Olla vaan ihan yksin korkealla kukkulan laella. Tarvitsen sitä yksinoloa vaikka toisaalta haluaisin huutaa koko maailmalle  ...
haluaisin jonkun vierelleni jolle kertoa aivan tarkalleen ihan kaiken ... ilman, että pitää varoa kenelle sanoa mitä ja miten ... jonkun joka ymmärtäisi ja antaisi neuvoja ilman, että asettaisi kyseenalaiseksi mielipiteeni ... jonkun joka kertoisi mitä tulee tapahtumaa ... mitä pitäisi tehdä.

12 kommenttia:

Sateenkaari kirjoitti...

Voi,miten kauniisti ja herkasti kirjoitit,ja puit sanoiksi omat tunteesi.Ja niin elavasti,etta kun pistin silmani kiinni,niin nain ja koin tuon kaiken.Aivan,kuin olisin ollut siina vierellasi katselemassa ja kuuntelemassa kevaan kauneutta.
Mita olisi elama,jos ei olisi mielikuvitusta.
On ihmisia,joilla on huono mielikuvitusmaailma,mutta uskon,etta jokaisella se jonkinlainen on.Minulla valilla laukkaa liikaakin.
Tuollaisia hetkia ja paivia meilla jokaisella on varmaan joskus,aja ulkosuomalisella vielkakin enemman.
Sinun kohtasi ymmartaa.Ne kaikki vaikeudet ja surut elavat elamaa kanssasi nytkin.Vaikkakin pikkuhiljaa vaimenevat,mutta ei sellaisia asioita saa koskaan kokonaan mielestaan pois.
Halaus sinne kukkuloille,ja ihanaa kevaan tuntemista.

ebrufin kirjoitti...

Samaa sanon kuin Sateenkaari- iso halaus sinulle...

Yaelian kirjoitti...

Kauniisti osasit laittaa ajatuksesi sanoiksi. Ihanaa,että nautit puutarhanhoidosta ,ja se saa mielesi pois ikävemmistä asioista.Halaus täältäkin!

Elina Koivisto kirjoitti...

Voimia, siunausta ja halauksia täältä lumikinostenkin keskeltä! On yksi, joka kulkee koko ajan rinnallasi. Hänelle voit kertoa luottamuksellisesti kaiken sen, minkä koet ja luottaa siihen, että Hän pitää sinusta huolen.

Mia Chilen Peikkokukkulalta kirjoitti...

Miten tutut tuntemukset! Kirjoitit kauniisti. Itse en uskalla päästää ajatuksia noin pitkälle...

sirokko kirjoitti...

Sateenkaari sanoi juuri sen mitä ajattelin. Miten hienosti osaat kirjoittaa tunteesi ylös, potkin puutarhakiviä kanssasi, koskettelin kiviaitoja ja tuli pakahduttava olo kaikesta siitä kauneudesta. Ja syvä huokaus kaikkien vaikeuksien edessä, jotka välillä tuntuvat niin musertavan ylipääsemättömiltä.

finkinja kirjoitti...

Olette ihania:)

Anonyymi kirjoitti...

Mä meen välillä täysin sanattomaks sun sanojen tuottamisen -lahjan kanssa. Kaunista! Eräs nuoruuden ystävä oli myös varsinainen runoilija ja mieleeni on jäänyt yksi lause, jonka hän kirjoitti joskus 15-vuotiaana (osana pitkää pitkää tekstiä): "Julmuudessaan elämä on kauneinta mitä tiedän. Siitä löytyy syvä toivonsininen sisältö, josta virtaa voimaa..." Valokuvamuistini kanssa seisoin siellä kukkulalla kanssasi... Olis niin ihana tulla uudestaan...
- Mari -

elsi kirjoitti...

Laitanko junalipun postiin?
Hali sinne kukkulalle.

MaaMaa kirjoitti...

Tosi kaunis teksti, finkinja!
Tuntui, kun itse seisoisi sielä kukkulalla maailmaa tähyillen ja mietteitä punniten ...
Toivottavasti ajatukset selkiytyi kevätilmassa ja mullassa möyrien :) ! Haleja! <3

Susa kirjoitti...

Kaunis kirjoitus Finkinja.
Hyvaa viikonloppua :)

finkinja kirjoitti...

Voi Mari!!!
"Julmuudessaan elämä on kauneinta mitä tiedän. Siitä löytyy syvä toivonsininen sisältö, josta virtaa voimaa..."
Aivan mahtavasti sanottu !!!

Elsi,
no ei puutu muuta kuin ne vapaapäivät;)

MaaMaa ja Susa:)
Kyllä kaikki tuntuu paremmalta ja helpommalta kun aurinko paistaa:)
Hyvää viikonloppua teillekin!