torstai 10. heinäkuuta 2008

Torstaista torstaille

Viikko vierähtänyt hujauksessa! Ajattelin sairaslomalle jäädessäni, että päivät tulevat kulumaan hitaasti mutta toisin on. Viikonloppuna tytöt olivat omien kavereiden kanssa rannoilla ja me miehen kanssa vaihdoimme lötköttelypaikkaa sohvalta sänkyyn:)

Alkuviikosta kävin kälyn kanssa taas sairaalassa hoitelemassa miehen asoita. Kyllä se on väsyttävää hommaa: odottelua ja hampaiden kiristelyä, hikisessä autosaunassa istumista keskellä ruuhkaa .... Miehen olisi pitänyt mennä leikkauksen jälkeiseen tarkastukseen, mutta leikkauksen tehnyt lääkäri on lomalla. Kävimme osastolla kysymässä miten asia hoidetaan ja sieltä kehoitettiin menemään poliklinikalle. Tottelevaisina naisina kipaistiin viereiseen sairaalarakennukseen ja siellä oli kuumassa odotussalissa mieletön jono hikisiä, hermostuneita ihmisiä! Ei tulisi kuuloonkaan, että veisin mieheni sinne odottamaan!! Ei muuta kuin kotiin kehittelemään uutta taktiikkaa. Samalla kävimme kuitenkin tilaamassa ajan päiväsairaalasta miehelle ajan onkologille. Siellä sentään oltiin erittäin ystävällisiä ja ilmastointi toimi.
Menen ihan poikki ja puhki noiden sairaalareissujen jälkeen ... kotona pitää vielä kiireellä tehdä ruokaa miehelle ja hoitaa muut kotihommat.
Pinna on silloin pikkasen kireellä ja tulee tiuskittua turhaan vastaantulijoille. Eikä ne kyyneleetkään siinä väsymyksessä ole kaukana:( Ei auta muu kuin selittää miehelle tilanne ja mennä vessaan tirauttaan ne silmiin tulevat itkut. Ja sitten taas eteenpäin:)

Maanantaina oli vielä talo täynnä sukulaisia. Miehen serkku vaimoineen tuli ohi ajaessaan moikkaamaa ja Australian serkun tytär pysähtyi etelästä tuleessaan. Mukavia ihmisiä kaikki ja ihana kun tulevat miestä moikkaamaan, mutta aina sitä ei jaksaisi seurustella kauhealla innolla. Onneksi tuossa seurassa piristyy:)
Joskus tulee niitäkin tuttuja jotka väsyttävät omilla sairaskertomuksillaan ja negatiivisilla kokemuksilla ja antavat vaikka minkälaisia neuvoja: "...kyllä teidän pitää nyt ottaa niitä tabletteja ja niitä lisävitamiineja ja se ja se ihmeidentekijä on parantanut vaikka monta ihmistä...!" Joskus noita juttuja jaksaa kuunnella, mutta olen ottanut periaatteeksi sen että jos alkaa jutut meneen kauheen masentavaksi ja neuvoja alkaa sateleen liikaa vaihdan kylmästi puheenaihetta tai alan kiiruusti hommailemaan jotain siihen malliin että vieraat älyävät lähteä pikaisesti pois. Olenko ilkeä?? En kai.
Onneksi on ihania tuttuja jotka ovat aina valmiit auttamaan ja lausumaan sen pienen rohkaisevan sanan. Paljon ei tarvitse, että mieli piristyy:)

Eilen miehellä oli menopäivä. Käytiin yhdessä onkologin juttusilla: hän ei ole tavannut tälläistä syöpätapausta pitkiin aikoihin jos koskaan!!!!!!!! (samaa sanoivat Zagrebissa) Miehen syöpä on kai sellaisessa paikassa jossa sitä kaikkien lääketieteen sääntöjen mukaan ei voisi edes olla! Olen aina tiennyt, että mies on erikoinen, mutta tää on jo vähän liikaa;) Ja miehen leikannut lääkäri ei kirjoittanut lähetteisiin mitä sanoi meille suullisesti leikkauksen jälkeen: hänen mielestä syöpä on saattanut levitä limfaan (imusolmukkeet?). Onkologi ihmettili juuri tämän tiedon puutetta papereissa! Nyt on tarkoituksena kuitenkin aloittaa hoidot 28.7., aikaisemmin ei voi koska hänen pitää toipua kunnolla leikkauksesta. Meillä on kaksi viikkoa aikaa kuntouttaa miestä, syöttää hyvin ja helliä;) Kuukauden kahden sisällä pitäisi tehdä jonkinlainen tutkimus missä todettaisiin onko syöpä levinnyt ja minne. Kun tiedän millä nimellä kaikkia noita hoitoja ym kutsutaan laitan tänne ylös;) Eilen ne oli vielä täysin hebreaa!
Käytin eilen miehen vielä optikolla, kun lukulasit eivät ole enää tarpeeksi vahvat. Optikko kehoitti ottamaan heti kaksitehoiset lasit, mutta mies tyytyy pelkkiin lukulaseihin tavallisten rinnalle. Säästää rahaa hoitoihin.

Kun keskustelen lääkäreiden tai muiden asiasta enemmän perillä olevien kanssa (jotka ovat lukeneet hänen papereita), tulee sellainen olo että miehen pitäis olla todella huonossa kunnossa kovissa kivuissa eikä ollenkaa ruokahalua. Mutta hän on toipunut todella hyvin leikkauksesta, syö koko ajan (suurimman osan päivästä vietän keittiössä), tekee kävelylenkkejä iltaisella ja on muutenkin melko positiivisella mielellä. En tiedä miksi olemme näinkin rauhallisia?? Olemmeko hyväksyneet asian niin kuin se on vain olenko niin varma, että kaikki tulee vielä kääntymään hyvin? Vai auttaako usko tuonne Taivaan Herraan niin paljon?

Tänään on hulinapäivä meidän huushollissa: sisko ja äiti tulevat Suomesta meitä ilahduttamaan ja lämmittelemään luitaan:) Olen laittanut ruokaa, siivonnut siinä samalla ja vielä pitäisi pedata sängyt yläkertaan. Tulevat junalla Ljubljanasta tähän meidän lähelle:) Toivottavasti juna pysähtyy tuolla pikkuasemalla tai sitten matkalaiset joutuvat jatkamaan tuohon naapurikaupunkiin ja me jäädään asemalle seisoon ......... :D

5 kommenttia:

sirokko kirjoitti...

Usko, toivo ja rakkaus yhdessä varmaan antaa teille positiivista mieltä ja se on hienoa se. ja saa sitä ihminen väsyä ja olla masentunutkin joskus, pääasia ettei niihin tunteisiin pysyvästi uppoa.
Hauskaa lomaa perheesi kanssa, ihanaa kun kun saa tukijoukkoja välillä.

finkinja kirjoitti...

Juu, suuri naisjoukko koolla:) Mies ja koira ainoita miespuolisia tässä talossa tällä hetkellä;)
Näinhän se on että välillä pitää antaa tunteiden tulla pinnalle ja sitten taas mennään eteenpäin:)

Susa kirjoitti...

Voimia teille kaikille :)
Ja koita nauttia perheesi seuarasta:)

Minna kirjoitti...

Minä uskon kyllä, että tuo hyvä ruokahalu ja voimistuminen on hyvä merkki! Tosi hienoa että hän toipuu noin hyvin ja että teitä edelleen muistetaan niin monelta taholta. Ymmärrän kyllä, ettei aina jaksaisi seurustella (itselläni sosiaalisuus tyssää heti jos on jotain huolia), mutta erityksissäkään ei olisi hyvä olla. Teillä taitaa olla Suomenkin vieraat justiinsa siellä? :)

Oikein hyvää viikonloppua :)

finkinja kirjoitti...

Susa: kiitos:)

Minna: Suomivieraat ovat täällä nauttimassa helteistä:)
Onhan se kiva että ihmiset jaksavat kysellä miehen kuulumisia, eivät ole ihan unohtaneet häntä;)