keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Elämä on ... vaihtelevaa ...

Esikoisen syntymäpäivä.
Talo on melko hiljainen, koska kotona olemme vain nuorimmainen, koira ja minä.
Telkkarista kuuluu poliisisarjan äänet, koira nukkuu tuossa vieressä korissa ja tyttö hommailee omiaan sarjan katselun lomassa.
Synttärisankari lähti juhlimaan kaupunkiin juhliaan, koska emme antaneet hänen juhlia kotona (ensimmäistä kertaa). Mies töissä. Sukulaiset jossain kai kaikki omissa kodeissaan. Kakku syötiin pikaisesti, mutta nautiskellen.
Aivan outo synttäripäivä!! Ei miljoonia ilmapalloja, ei olohuoneen raivausta, ei kymmeniä kippoja pikkupurtavaa, ei mieletöntä musameloa iltakymmeneen asti ... ei siivousta juhlien jälkeen!!
Nuorimmainen juhli omia synttäreitä pari viikkoa sitten.
Tai oikeastaan ei juhlinut.
Hän juhli juhlansa kaverin luona yökylässä.
Synttäripäivä oli arkipäivä ja sankari illalla koulussa, juhlakakku syötiin viikonloppuna hajanaisella kokoonpanolla.
Ei silloinkaan ilmapalloja, ei pikkupurtavaa, ei mieletöntä määrää kikattelevia tyttösiä eikä karkuun juoksevia poikia...
oudot juhlat nekin.
Mikä on muuttunut??
Eivät tytöt edes esittäneet haluavansa juhlia juhlia entiseen tapaan.
Tunsin ja tunnen oloni oudoksi, tyhjäksi. Tälläistäkö tämä nyt on kun lapset kasvaa ja minä jään yksin juhlakakkujen kanssa. Lapset tulee ja menee eikä heillä ole aikaa kaikkien koulu-ja harrastumenojen takia. Tai yksinkertaisesti kaverit vetävät enemmän puoleensa kuin tylsä, ikääntyvä äiti tai isä.
~
Elämä on esittänyt eri puolensa viime viikkoina.
Luulin kaiken kääntyvän onnellisen tasaisen tylsäksi elämäksi ilman suuria yllätyksiä.
Tasainen syksy ... koulunkäyntiä, töitä, harrastuksia .. aamusta iltaan sitä samaa.
Mutta eihän se nyt sitten ihan niin voi olla, ei elämä voi olla niin tasaisen yksinkertaista kun se voi olla monimutkaista, kaivertavaa, kuluttavaa ...
Isoisän terveys teki temppunsa viime viikolla.
Sydän sanoi melkein itsensä irti.
Ehkä olisi onnistunut, jos mies ei olisi ajoissa huomannut huonoa oloa ja vienyt lääkäriin.
Eihän "dida" omasta mielestä ollut sairas vaan hieman huonovointinen.
Lääkäri totesi kuitenkin lievän sydänkohtauksen huonontaneen oloa.
Viikon verran mies ja käly käyttivät didaa sairaalassa (eivät ottaneet sisälle sairaalaan koska ei ollut tilaa) saamassa hoitoja ja piikkejä ja lääkkeitä.
Kovalla käskyllä ja uhkauksilla saimme didan pysymään neljän seinän sisällä ...
ei minkäänlaisia seikkailuja ilman lupaa kylälle, ei kovaa meteliä, ei äänekästä keskustelua, ei rasitusta eikä tunteiden kuohua. Vain sitä tylsää tasaista elämää.
~
Elämä näytti iloisen puolensakin.
Blogiystävä Anu kävi vierailulla:)
Pikainen tapaaminen eräänä iltapäivänä heidän matkan keskellä.
Muutaman tunnin mukava rupatteluhetki keskellä kukkulaa.
Ajatusten ja kuulumisten vaihtoa:)
Miten oudolta sekin tuntui, mutta juttua riitti ja olisi varmaan jatkunut elleivät uuden päivän seikkaulut olisi kutsuneet mukaansa.
Muistoiksi jäi mukava tuttavuus, lahjaksi saadut ihanat korvakorut ja iso kasa suomalaista lukemista:)
~
Vatsan pohjassa on vääntänyt ja sydäntä kouraissut.
Miten vaikeaa on nuoren aikuistuminen!
Joillekin se käy niin helposti ja kivuttomasti,
joidenkin pitää yksinkertaisesti lyödä päätä seinään ja karun kokemuksen kautta yrittää löytää oma paikkansa tässä maailmassa.
Miten auttaa, mitä tehdä??
Miten helpottaa toisen oloa, eloa?
Elämä on .....

9 kommenttia:

anumorchy kirjoitti...

Voikohan sita nuorten kasvamista paljon helpottaa? Korkeintaan olla tosi hadan tullessa tukena. Ollaanhan mekin tehty varmaan aikoinanne kaikenlaista mika ei ollut vanhempien mieleen. Ei meilla ainakaan oltu kovin innoissaan kun jatin opinnot kesken ja tulin tanne.
Janna tavata kasvoista kasvoihin ihmisia joiden kanssa on ollut muuten yhteydessa. Mulla oli toissa kerran sellanen kausi, jouduin kaymaan asiakkaiden luona, joiden kanssa olin jutellut vuosia puhelimessa. Ja niista ei ollut edes valokuvia etukateen!

Jael kirjoitti...

Noin se monta kertaa on,tuossa iässä,ettei vanhempien seura oikein kelpaa,vaan kaverien,ja siitä voi tulla sellainen aika tyhjä olo.Itselleni ainakin tuli jossain vaiheessa kun noin kävi.Toivottavasti tyttöjen nuoruus sujuu ilman suurempia ongelmia. Toivottavasti isoisä voi paremmin jo.
Ja blogiystävän tapaaminen on mukavaa!

MaaMaa kirjoitti...

Varmasti tuntuu ihmeelliseltä, kun lapset kasvaa ja itsenäistyy eivätkä "tartte" vanhempia enää niin paljon.
Mutta tuo voimakas tietoinen irtautuminen lapsen/nuoren kannalta menee ohi, sen jälkeen kun on "aikuinen" on taas kiva palata välillä äidin helmoihin ja olla lapsi.
Näin ainakin itse tein usein, sen jälkeen kun olin muuttanut pois kotoa 19vuotiaana.

Toivottavasti isoisä jakselee jo paremmin ja saa oikeanlaisen hoidon/lääkityksen, että sydänkin jatkaa työsopimusta

Haleja kukkulalle!
Ja siteeraan Nykästä: "Elämä on laiffia"
:)

SaaraBee kirjoitti...

Tässä vieressä seuraan noita murrosiän kuohuja ja välillä ajattelen, että noinko kovaa se kasvaminen aikuseksi on. Mielialat vaihtelevat ja elämä on yhtä vuoristorataa...minä monesti pari "mäkeä ja pudotusta" jäljessä.
Kaikkien meidän on omat virheet tehtävä, ja elämä välillä opettaa kovallakin kädellä. Olen mielessäni tehnyt listaa, mitä teen sitten kun äitiä ei enää tarvita. Sitten alkaa ihan uusi elämä, mutta loppuukohan se lapsista huolehtiminen koskaan?
Hymyilytti, kun oma äitini sanoi minulle viime kesänä että ota takki mukaan ettei tule illalla kylmä!

anumorchy kirjoitti...

Anoppini huolehtii vielakin nuorimmaisensa lampimasta vaatetuksesta vaikka "lapsi" on jo yli 50!

oben kirjoitti...

Huoks, noi murkkujen kasvukivut. Kaikkea on nähty ja koettu, joskus on tuntunut, ettei yhtään enää enempää, tai kamelin selkä katkeaa. Jos vähänkään lohduttaa, niin joskus näkyy tunnelin päässä valoa, vaikkei ikinä olis uskonut.

Vähän samoja ajattelin, kun viimeiset (isot) tavarat lähtivät tänään kiertoon.

Tyynenmeren Aaltonen kirjoitti...

Hei! Blogissani on sinulle tunnustus, käy hakemassa! Hyvää loppuviikkoa kukkulalle kukkulalta:)

finkinja kirjoitti...

Anumorchy,
on tää todella välillä niin vaikeeta! Katsoa vierestä miten nuori tekee virheitä eikä usko meidän neuvoja.
Tulihan sitä itsekin tosiaan tehtyä vaikka mitä, mutta jotenkin oli sellainen "jumalan pelko" taka-ajatuksissa ettei sitten mennytkään kovin pitkälle.
Oli todella mukava tavata;)

Yaelina,
isoisä voi jo hieman paremmin, joutuu vaan varomaan tekemisiää.
Se tuossa nuorten seurassa on huonoa ettei se ole aina sitä kaikkein parasta, mutta emmehän me voi valita heidän seuraa vaan yrittää takoa järkeä päähän!

MaaMaA,
Niin ... kai nuo sitten joskus tulee taas takaisin äidin helmoihin ... ainakin kun rahat loppuu;)

Viherniityt,
tää on nykyään todellista vuoristorataa!!! Enkä meinaa pysyä kyydissä! Sitä vaan haluaisi että nuoret aikuistuisivat ilman kauheita kommelluksia, mutta eihän heitä voi suojella kaikelta:/

Anomorchy,
samanlainen anoppi on täälläkin;)

elsi kirjoitti...

Voi hurja sen didan kanssa...
Ja murrosiän kuohut. Ne on vaan käytävä läpi. Ei auta ei. Tosiaan olla läsnä ja edelleen antaa rajoja ja rakkautta. Ainoa apu lienee.